Soveltava kulttuurianalyysi kaupunkien digitaalista eriarvoisuutta ratkomassa

Miten parantaa eri elämänvaiheissa olevien ihmisten digimedialukutaitoa tai tehdä digitaalisten laitteiden ja niissä hyödynnettävien sovellusten käyttöä helpommin lähestyttäviksi? Digitaalinen eriarvoisuus on moni-ilmeistä ja meitä kaikkia koskettavaa. Kaupungit ovat keskeisessä asemassa pyrittäessä aiempaa tasa-arvoisempaan digitaaliseen yhteiskuntaan.

Yhteiskuntien yhä kasvavan digitalisoitumisen myötä on tutkijoiden keskuudessa herännyt huoli siitä, että digitaalinen eriarvoistuminen vahvistaa entisestään yhteiskunnassa jo ilmeneviä eriarvoisuuden rakenteita. Vaikeuksia verkkoasioinnissa on havaittu olevan eniten ikääntyvillä, vähemmän koulutetuilla ja pienituloisilla. Toisaalta digitaalinen eriarvoisuus usein koostuu monista risteävistä tekijöistä, joten sitä ei voi yhdistää vain tiettyyn ihmisryhmään.

Visio teknologisoituvasta ja digisoituvasta kaupungista – smart citystä – voi helposti jättää varjoon siihen liittyvät arkiset ongelmat ja kaupunkien erilaiset asukkaat. Näitä digitalisoituvan arjen ongelmia käsittelivät viime syksynä kulttuurien tutkimuksen opiskelijat soveltavan kulttuurianalyysin kurssilla yhteistyössä Espoon kaupungin kanssa.

Neljässä työryhmässä tarkasteltiin digitaalisten palvelujen toimivuutta eri käyttäjäryhmien näkökulmasta. Lisäksi ryhmissä hahmoteltiin myös uusia palveluratkaisuja eli harjoiteltiin konseptointia. Yksittäisten ongelmien syiden analyysi paljasti digitaalisiin palveluihin liittyvien syy–seuraus-suhteiden moninaisuuden. Keskeinen havainto olikin, ettei yksi ratkaisu sovi kaikkeen, vaan jo digitaalisia palveluja suunniteltaessa tulisi erilaisten käyttäjäryhmien arki ja näkökulmat huomioida nykyistä paremmin – esimerkiksi juuri kulttuurintutkimuksen keinoin.

Umberto/Usplash
Kuva: Umberto/Unsplash

Kohti kokonaisvaltaisempaa ymmärrystä ja parempaa käytettävyyttä

Useampi kurssimme ryhmistä keskittyi ikääntyvien kaupunkilaisten digitaalisiin palveluihin. Digitaalinen eriarvoisuus voi kuitenkin näkyä monin tavoin eri ikäryhmissä. Jo viranomaispalveluiden hajaantuminen useaan eri instituutioon ja tiedon pirstaloituminen ovat seikkoja, jotka voivat digitalisoituneessa arjessa tehdä kokonaisuuksien hahmottamisesta aiempaa vaikeampaa. Tähän ongelmaan pyrittiin löytämään ratkaisua työryhmässä, jossa keskityttiin nimenomaan lapsiperheille suunnattuihin palveluihin. 

Ryhmä hahmotteli “tukijärjestelmien viidakon” kesyttämiseksi palvelun, joka toisi yhteen tarpeelliset tiedot sosiaaliturvan tarjoamiseen osallistuvista toimijoista ja niiden palveluista. Palvelu ei perustuisi vain tekniseen tukeen vaan se vahvistaisi käyttäjän omaa toimijuutta, kun sosiaalipalveluiden käyttöön liittyvä ymmärrys ja autonomia lisääntyisivät.

Ikäihmisille suunnattua digitaalisten laitteiden käyttöön liittyvää neuvontaa havainnoinut ryhmä toi esiin digitaalisten palvelujen käytettävyyden rinnalla tärkeänä tekijänä sosiaalisen vuorovaikutuksen ja tässä vertaistuen merkityksen. Jo tietoteknisten termien ymmärtäminen voi nousta esteeksi digitaalisten laitteiden ja palvelujen hyödyntämisessä. Vertaistukeen perustuvaa neuvontatyötä tarjotaan Espoossa järjestöjen vapaaehtoistyön puitteissa, ja tehdyssä havainnoinnissa neuvontatyö saikin positiivista palautetta. Ongelmana on kuitenkin neuvonnan saavutettavuus ja kattavuus. Toiminnan kehittämiseen tarvittaisiinkin kaupungin tukea ja resursseja, kuten tiloja, laitteita ja koulutusta sekä mahdollisesti aivan uudentyyppisiä ratkaisuja, kuten liikkuvaa neuvontaa.

Jotta älykaupunki olisi inhimillinen sen kaikkien asukkaiden näkökulmasta, tulee nämä moninaiset käyttäjäryhmät ottaa huomioon. Digitalisaatiossa ei ole kysymys vain teknologiasta vaan mitä suurimmassa määrin myös yhteiskunnallisista perusarvoista: osallisuudesta, demokratiasta ja eettisyydestä.

Digitalisaatio: uhkana syrjäytyminen, mahdollisuutena osallisuus?

Vuorovaikutuksen ja käyttäjätuen merkitys nousi esille myös tarkasteltaessa terveyspalvelujen piiriin pääsyä. Palveluja nopeuttamaan ja helpottamaan tarkoitetut digitaaliset palvelut voivat pahimmillaan syrjäyttää palvelujen piiristä niitä tarvitsevia asiakkaita, jos taitoja näiden hyödyntämiseen ei syystä tai toisesta ole. Toisaalta kehittyneet digitaaliset palvelut niille, joilla on valmiudet niiden käyttöön ja joiden elämää ne oikeasti helpottavat, vapauttaisivat resursseja vuorovaikutteiseen palveluun niille, joille digitaalisuus ei ole toimiva ratkaisu. Tarkastelussa korostuikin tarve rinnakkaisiin palveluihin etenkin lakisääteisten peruspalvelujen osalta.

Tutkimustulos, jonka mukaan yli 65-vuotiaat poliittisesti konservatiiviset ihmiset jakoivat seitsemän kertaa nuorempia enemmän valeuutisia Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaan, herätti kurssilla kysymyksen erityisesti ikääntyvien ihmisten digimedialukutaidosta. Hyvä medialukutaito voimaannuttaa, kun taas kyvyttömyys tulkita uusia medioita on riski syrjäytymiselle. Kohderyhmälle suunnattuja digilaitteiden käyttöä tukevia materiaaleja on suomeksi kohtalaisen hyvin tarjolla, mutta tiedon luotettavuudesta, manipuloinnista tai valeuutisista on toistaiseksi tarjolla verrattain vähän tietoa. Aiheeseen keskittyvässä harjoitustyössä hahmoteltiinkin palvelua, joka veisi digiopastuksen pintaa syvemmälle – käyttötaidoista kohti syvempää ymmärrystä.

Kurssin työryhmien esiin nostamat ongelmat ovat esimerkkejä siitä, miltä digitalisoituva yhteiskunta näyttää yksittäisten ihmisten ja käyttäjäryhmien näkökulmasta, kun laitteiden tai niiden kautta välitettävän tiedon suhteen on saavutettavuuden, käyttötaitojen tai ymmärrettävyyden ongelmia. Jotta älykaupunki olisi inhimillinen sen kaikkien asukkaiden näkökulmasta, tulee nämä moninaiset käyttäjäryhmät ottaa huomioon. Digitalisaatiossa ei ole kysymys vain teknologiasta vaan mitä suurimmassa määrin myös yhteiskunnallisista perusarvoista: osallisuudesta, demokratiasta ja eettisyydestä.

Kansikuva: Edar/ Pixabay


Kurssin projektit toteuttivat ja blogitekstin kirjoittamiseen osallistuivat Julia Granroth, Asta Hiippala, Maija-Liisa Kallinen, Outi Kortelainen, Eeva Mustonen, Anette Puonti, Katariina Toikka ja Sointu Toiskallio.


FT, dosentti Pia Olsson (@OlssoninPia) toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Hänen kansatieteellinen kaupunkitutkimuksensa on keskittynyt kaupunkilaisten kokemuksiin kaupunkitilasta. Tutkimuksissaan hän on hyödyntänyt sekä muistitietoa että etnografista tutkimusprosessia.  

FT Johanna Ylipulli työskentelee tutkijatohtorina Aalto-yliopiston informaatioverkostojen ohjelmassa. Hän on digitaalisen teknologiaan ja kaupunkitutkimukseen erikoistunut kulttuuriantropologi. Hänen monitieteinen työnsä sijoittuu antropologian, suunnittelun ja ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutuksen tutkimuksen risteykseen.