Harva lähiö on maineensa vanki itä-Helsingin Kontulan lailla. Lähiöstigma heijastuu median tuottamien merkitysten lisäksi asukkaiden tavassa puhua itsestään ja elämänpiiristään. Ulkopuolelta tuotettu, arjessa sisäistetty näkemys ongelmien riivaamasta ja syrjäisestä lähiöstä yhdistyy usein voimakkaaseen paikallisylpeyteen ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Kuinka molemmat näkemykset voidaan kokea totena, ja kuinka niiden väliset ristiriidat hahmottuvat kaupunkitilassa?
Kenttätyössäni Kontulassa kohtasin jatkuvasti erilaisia luonnehdintoja alueesta. Näiden sävy vaihteli suuresti tilanteen mukaan, ja niillä viestittiin paljon muuta kuin pinnallinen lukeminen antaa ymmärtää. Tutkijana vietin paljon aikaa asukastiloissa ja järjestöjen kerhoissa.
Naapurusto kokoontui kerrostalokolossin kerhotilassa torstaisin. Ensimmäisillä kerroilla mukana oli vasta muutama talossa asuva eläkeläinen. Mietimme yhdessä asukastoiminnan tulevaisuutta.
“Mun kaveri tosta tien toiselta puolelta haluaisi tulla mukaan, koska sillä ei ole päivisin oikein mitään tekemistä. Voinko pyytää sitä mukaan?”, Kati kysyi hieman varovaisesti. “Ei taida valitettavasti onnistua – tänne ei saa päästää ihmisiä muista yhtiöistä”, Kirsi totesi. “Jos joku meidän talosta saa tietää, että täällä on ulkopuolisia, ovet laitetaan säppiin tosi pian.” — “Ei ole kyllä Tanja mikään ulkopuolinen!”, kivahti Kati, “sehän on asunut näissä taloissa ennen meitä kaikkia ja tulee edelleen usein myös tohon pihalle istuskelemaan. Kyllä se kuuluu tänne jos joku!” Kirsi vastasi heti pahoitellen: “Ai sä puhuit Tanjasta. En mä voinut tietää. Totta kai se on tervetullut tänne. Olisit heti sanonut”.
Muut paikallaolijat korostivat, että Tanja on yksi meistä. Määritelmää “meille” kysyessäni: “no, täkäläisistä”.
Seuraavaksi kävimme läpi, kuinka kauan kukin oli asunut taloyhtiössä. Monien kohdalla puhuttiin vuosikymmenistä. Uusimmat tulijat kertoivat, mikäli olivat asuneet aiemmin muualla Kontulassa tai itä-Helsingissä. Keskustelut ajautuivat herkästi sivuraiteille, ja asuinalueen tiheä historia tiivistyi näihin sirpaleisiin. Samalla tarinat rajautuivat suurimmilta osin välittömään naapurustoon, etenkin sen entisiin ja nykyisiin asukkaisiin. Heidät luokiteltiin välittömästi alueelle kuuluviin ja kuulumattomiin; jo aikoja sitten asemansa varmistaneisiin alkuasukkaisiin tai naapurustoon nopeasti juurtuneisiin. Monet luokiteltiin Kontulaan pakon edessä muuttaneisiin tai asuinympäristöönsä välinpitämättömästi suhtautuviin. Myös tämä keskustelu oli käynyt minulle tutuksi lukemattomissa aiemmissa kohtaamisissa.
Kontulan ulkopuolelta tuleva määrittely alueesta koettiin yksinomaan negatiivisena, yleistävänä ja epäoikeudenmukaisena. Samalla siihen viitattiin jatkuvasti, sekä täkäläisten että vieraiden seurassa. Täkäläisten kesken Kontulan maineesta oltiin kuitenkin myös ylpeitä. Ongelmakäyttäytymisen sijaan se tarkoitti naapuriapua, konstailematonta suhtautumista kanssaeläjiin, ja kykyä tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa.
Periferian periferia
Olimme Kontulan laitamilla, syrjässä ostoskeskuksen ja metroaseman muodostamasta keskuksesta. Aluetta määritti jopa Kontulan standardeilla syvä stigma, joka tarttui jaettuihin käsityksiin lähiön eri osista ja niiden välisistä rajoista.
Tutkimuksessani kävi jo aikaisessa vaiheessa ilmi, että alueiden väliset hierarkiat omaksuttiin nopeasti Kontulaan muutettaessa. Ne myös taipuivat mainiosti erilaisiin mittakaavoihin. Kontula oli lähiöiden alinta kastia Jakomäen kanssa, joskin viimeaikaisen sanonnan mukaan “Korso on Kontula kertaa kymmenen”. Kontula jakautui maineeltaan erilaisiin lohkoihin, usein vuokra- ja omistusasumisen rajoja noudatellen. Taloyhtiöissä vallitsi vahva ymmärrys siitä, miten niiden rakennukset tai jopa raput sijoittuivat hierarkiassa. Kerhotilan talo oli lähellä hierarkian pohjaa, mutta silti siellä mainittiin usein seuraavan talon laitimmainen rappu, jossa kuulemma asui vain “entisiä vankeja ja sekopäitä”. Tanjan talosta aluetta halkovan tien toisella puolella puhuttiin yleisesti parempana seutuna. Sillä ei ollut samanlaista mainetta, vaikka kaupungin vuokratalo olikin.
Kenttätyöni aikana Kontulan ja sen eri osien mainetta puntaroitiin monesta näkökulmasta. Harvemmin kuitenkaan mietitään, mitä maine tarkoittaa. Kaupunkitutkijat Ade ja Oliver Kearns sekä Louise Lawson purkavat havainnot alueista mielikuviin, maineeseen ja stigmaan. Tässä yhteydessä mielikuva perustuu yksilön omaan arvioon alueesta, kun taas maine viittaa hänen käsitykseensä muiden ihmisten käsityksistä, eli eräänlaiseen meta-käsitykseen.
Huonon maineen levittäminen ei vaadi kokemusta tai tietoa todellisista olosuhteista – riittää, että on oikeassa maineen olemassaolosta. Sekä mielikuva että maine voivat olla myös positiivisia, mutta stigma on pelkästään negatiivinen. Stigma on myös iskostunut niin syvään, että se ei riipu yksittäisten ihmisten ajatuksista tai teoista. Sen häivyttäminen vaatii laajempaa sosiokulttuurista muutosta, joka ei kuitenkaan perustu alueen realiteettien muutokseen, vaan muutokseen tavassa havainnoida ja ymmärtää niitä.
Stigmatisoituja asuinalueita käsittelevän tutkimuksen valtavirrassa, erityisesti Loïc Wacquantin ja Pierre Bourdieun kaupunkisosiologiassa, viitataan asukkaisiin syvälle lyötyyn leimaan, jonka voi voittaa vain vetäytymällä omiin oloihinsa tai muuttamalla pois alueelta. Seuraavaksi väitän, että Kontulan arjessa kysymys on enemmänkin maineen ja stigman välisen eron taktisesta hyödyntämisestä, tasapainottelussa sisä- ja ulkopuolen sekä muodollisen ja epämuodollisen välillä.
Jotenkin tuntuu, että missä ikinä onkin, sitä yrittää toimia sopivalla tavalla, aiheuttamatta liikaa hämminkiä. Jos tänne Kontulan perukoille tulee ihmisiä kattelemaan, miltä meidän elämä näyttää, me vastataan heidän odotuksiinsa. Ihan turha siinä on alkaa kinaamaan. Välillä naurattaa, kun tänne tullaan kauhistelemaan ja tarjoamaan apua ihan tavallisille ihmisille. – Tanja
Tolkulliset ja tolkuttomat
Kävimme Kontulan ristiriitaista mainetta usein läpi Kirsin kanssa. Hän oli monesti huomannut ihmisten asenteen muuttuvan hänen kerrottuaan asuvansa Kontulassa, vieläpä sen huonomaineisessa osassa.
Kirsi kertoi miettineensä tutustumisemme alkuvaiheessa, oliko minulla tutkijana jokin salainen agenda. Ajatus heräsi, koska olin kiinnostunut erittäin arkisista asioista, minulla ei ollut varsinaisia kysymyslistoja ja palasin yhä uudestaan “kaiken maailman kissanristiäisiin”. Kyselyt olisivat tarjonneet hänelle huomattavasti tutumman tavan kommentoida kotiseutunsa asioita. Lähiympäristöä tuli hänen mukaansa peilailtua kriittisesti ikään kuin ulkoapäin, kun minä olin mukana. Kirsi kertoi suhtautuneensa minuun aluksi Kontulaan saapuneena virkamiehenä tai järjestötyöntekijänä. Hän oli valittanut ja nostanut esiin ongelmia, koska siten näiden tahojen kanssa toimittiin.
Asukkaat kokivat yleisesti, että heidät oli jätetty syrjäisille alueille oman onnensa nojaan, ja että vastuulliset tahot kaupungin työntekijöistä poliittisiin päättäjiin pakoilivat heitä. Tapasin myös näiden vastuullisten tahojen edustajia. He valittivat usein, etteivät asukkaat tunne päätöksenteon ja budjetoinnin realiteetteja, minkä vuoksi heidän kanssaan on vaikea toimia. Helsingin kaupungin asunnot oy:n toimitusjohtaja Jaana Närö toteaa asukasdemokratiasta: “Asukkaan ääni painaa, jos se on järkevää.”
Kerran, kävelyllä ollessamme, muuten aina sanavalmis Kirsi epäröi ennen hänelle tärkeän aiheen esille ottamista. “Mä viihdyn oikeasti hyvin täällä”, hän aloitti. “Eihän kukaan tolkuissaan oleva sanoisi näin. En mäkään kerro tätä kenellekään, joka ei asu täällä. Ollakseen tolkun ihminen pitää haukkua Kontulaa. Tätä on todella vaikea selittää, haukun Kontulaa itsekin, se ikään kuin tapahtuu automaattisesti. Mulla vaan jää päälle se valitus siitä miten kamalaa elämä täällä on. Voisin hyvin muuttaa pois, jos haluaisin, mutta ei aikomustakaan.”
Muutaman päivän päästä tien toisella puolella asuva Tanja tuli tapaamaan minua ja Kirsiä kerhotilaan. Naiset olivat juuri käyneet pitkän keskustelun Kontulan maineesta.
“On kyllä ihan toiset jutut, mitä me puhutaan täällä keskenämme”, Tanja aloitti. “Jotenkin tuntuu, että missä ikinä onkin, sitä yrittää toimia sopivalla tavalla, aiheuttamatta liikaa hämminkiä. Jos tänne Kontulan perukoille tulee ihmisiä kattelemaan, miltä meidän elämä näyttää, me vastataan heidän odotuksiinsa. Ihan turha siinä on alkaa kinaamaan. Välillä naurattaa, kun tänne tullaan kauhistelemaan ja tarjoamaan apua ihan tavallisille ihmisille.” Kirsi jatkoi: “Me naurettiin sitä juttua, että pitäiskö Tanja päästää tänne. Siinä oli kyse enemmän sellaisesta, että heti kun aletaan tehdä jotain tosi virallisesti, tällaisia ajatuksia tulee mieleen. Ihan kuin pitäis alkaa laatia sääntöjä meidän omien tilojen käytölle. Normaalisti täällä on totuttu luovimaan parhaimman mukaan, vaikka tolkku onkin aina välillä hukassa.”
Keskustelu kuvaa hyvin Kontulan arjessa näkyviä valtasuhteita. Alueen maine on lähtökohtaisesti huono, mutta sitä voidaan taktisesti venyttää moneen suuntaan. Asukkaat tuntevat erittäin tarkkaan, miten Kontulaa on kuvattu mediassa vuosikymmenien ajan ja mitä heistä ajatellaan. Yleinen ratkaisu ulkopuolisten kanssa on myötäillä heidän näkemyksiään konfliktien välttämiseksi, mutta myös nauraakseen heidän tyhjänpäiväiselle liioittelulleen.
Etenkin näissä tilanteissa kuvaamani kontulalaisuus tai “täkäläisyys” korostuu. Arkeen limittyvät ryhmät perustuvat jaettuun ymmärrykseen alueen maineesta ja tapoihin reagoida siihen. Muodollisemmalla tasolla, virkamiesten ja valtaapitävien maailmassa, Kontulaa määrittää stigmaan ja “tolkullisiin” odotuksiin perustuva, asukkaiden sisäistämä käsitys, joka määritellään ulkopuolelta. Vaikka alue ei tilastoissa erotu erityisen ongelmallisena moniin muihin lähiöihin nähden, Kontulan stigma “ongelmalähiönä” on vahvasti ihmisten mielissä. Ongelmia toki on, mutta pääosalla asukkaista arki soljuu niiden ulkopuolella.
Kontulan “tolkuttomuus” on yhdistelmä useita asioita. Sillä viitataan asukkaiden kyvyttömyyyteen ymmärtää nykypäivän realiteetteja ja vaikuttaa kotiseutunsa muutokseen oikealla tavalla. Samalla tolkun puute kritisoi heidän epämuodollisia tapojaan päättää omista asioistaan.
Tolkun vaatimuksia vastaan on vaikeampi taistella kuin huonoa mainetta. Joku saattaisi nähdä tässä myös yhteyksiä myös kapenevaan käsitykseen kaupunkitilan monimuotoisuudesta.
Kirjoitus on julkaistu ensin Antroblogissa, uudellenjulkaistu kirjoittajan luvalla.
Kansikuva: SKY-FOTO Möller/ Helsingin kaupunginmuseo
VTT Pekka Tuominen on sosiaali- ja kulttuuriantropologi ja kaupunkitutkija, jonka tutkimus keskittyy muutoksiin urbaaneissa ympäristöissä. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupunkitilan moraalisia ulottuvuuksia Istanbulissa sekä yleisemmin urbaanin elämäntavan suhdetta historiaan ja moderniteettiin. Hän työskentelee Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa BIBU – Kansalaisuuden kuilut ja kuplat -hankkeessa.
