sillat ovat ylhäällä kuin kävelijällä
ei olisi ankkuria missään maailmassa
ja askel laskeutuu askelen jälkeen
kuin muistinmenetyksen uhri tämän upouudessa elämässä
—Cole Swensen, Walk
Kävely kaupungissa on vapauden harjoittamista. Noin vuosisadan ajan kävely on ilmentänyt modernin kansalaisen perusoikeutta elää ja olla kaupungissa. Tuosta oikeudesta täytyy joskus vapaaehtoisesti luopua hetkeksi.
Maaliskuun puolessa välissä Suomi julistettiin koronaviruksen takia poikkeustilaan. Ensin peruttiin suuret yleisötapahtumat ja pian pienemmätkin. Museot, kirjastot, liikuntakeskukset ja elokuvateatterit sulkeutuivat toinen toistensa jälkeen. Yhtäkkiä lähes ainoa kodin ulkopuolinen vapaa-ajanvieton tapa on kävely. Helsingissä Töölönlahti, Arabianranta ja etelän rantareitit täyttyvät iltaisin kävelijöistä jopa ruuhkaksi asti. Samoin sosiaalinen media täyttyy etäpäivän virkistyskävelyistä ja ystävyksien tapaamisista #turvaväli-vastuuvapauslausekkein.
Kriisin aikana kaupunkilaisia on käsketty toistaiseksi luopumaan kävelyn täysmittaisesta vapaudesta, jotta suojaamme toisiamme tartunnoilta. Nyt, Britanniassa on rajoitettu vapaa-ajan ulkoilu yhteen kertaan päivässä ja yli kahden hengen kokoontumiset on kielletty. Rikkomuksesta ensimmäinen sakko on 60 puntaa ja rikkomuksen toistuessa se voi kasvaa 960 puntaan asti. Italian, Espanjan ja Ranskan kaupungeissa ulkoilla ei saisi ilman painavaa syytä laisinkaan: kaikki kävelyt, juoksulenkit ja pyöräily ovat kiellettyjä. Koiran ulkoiluttaminen on hyväksytty syy, joten naapuruston koiria on vuokrattu asukkaiden kesken ja koirat kärsivät jo stressistä ja liikarasituksesta. Katuja valvovat poliisit ja pormestarit raivoavat kovin sanoin sääntöjä taivuttaville kaupunkilaisille.
Suomen hallitus on toistaiseksi rajoittanut julkiset kokoontumiset kymmeneen henkilöön ja suosittelee välttämään tarpeetonta oleilua julkisilla paikoilla. Suomessa saa siis liikkua ulkona, eikä esimerkiksi Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin toimitusjohtaja Juha Tuominen usko ulkonaliikkumiskiellon olevan meidän väljemmässä asumiskontekstissa tehokasta. Sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikön Kirsi Varhilan mukaan ulkonaliikkumiskielto voisi olla kuitenkin mahdollista myös Suomessa, mutta kertoo ettei siitä ole vielä käyty keskustelua. Uudenmaan rajojen sulkeuduttua ja kesän lähestyessä ulkoilu on oikeus, josta on mahdotonta kuvitella luopuvansa.
Ulkona liikkuminen toimii tällä hetkellä Suomessa itsesääntelynä, eli se perustuu kunkin omaan harkintakykyyn. Vain hillitsemällä omaa ulkonaliikkumisen tapaa, määrää, aikaa ja paikkaa, pysyy yllä tilanne ettei kaduilla ole liikaa ihmisiä eikä virallisia ulkonaliikkumisrajoituksia tarvita. Käymme kävelyillä solidaarisesti vuorotellen ja riittävin turvavälein. Itsesääntely on erityisen tärkeää tiheämmin asutuilla paikoilla, joihin koronavirusepäilyt ovat yksityisen terveysyritys Mehiläisen postinumerokyselyn perusteella kasautuneet.
On tärkeä huomioida, että ihmiset eivät ole tasavertaisessa asemassa koronaviruksen edessä: toiset voivat hamstrata, tehdä etätöitä kotona, ulkoilla päivällä ja tylsistyä, toiset ei. Viranomaistieto kulkee toisille väestöryhmille huonommin kuin toisille ja sen seuraukset voivat olla kuolettavat. On myös raportoitu, että ruokajonoissa apua tarvitsevat ovat suuremmassa riskissä saada tartunta turvavälien pettäessä. Kävely on kiva asia, mutta näyttää triviaalilta suuressa mittakaavassa. Tämä teksti on etuoikeutetun etätyöskentelijän huomioita omasta elinpiiristä Helsingin Vallilasta, jossa saan nopeasti digitalisoitua ihmissuhteeni, työni ja käyttämäni palvelut.
Tsemppiviestejä Vallilassa. Kadut ovat kanvas kollektiivisen tietoisuuden jakamiselle.
Kävely tutkimuskohteena
Kävely on jäänyt kriittisessä kaupunkitutkimuksessa ja sosiologiassa melko pieneen rooliin. Tutkijat arvelevat sen johtuvan siitä, että kävelyyn ei suoraan näytä liittyvän suuret pääoman intressit ja vallan verkostot (esim. Shortell 2016). Silti se, missä ja miten kävelemme on poliittisten ja taloudellisten voimasuhteiden tulosta, ja sitä toteutetaan kaupunkisuunnittelussa.
Kävely on merkittävä osa ihmisten arkipäiväistä maantiedettä ja muodostaa suurimman osan kaupunkien sisällä tehdyistä matkoista. Helsingin sisällä tehdyistä matkoista 30% tehdään kävellen (27% tehdään henkilöautolla, 25% julkisella liikenteellä ja 7 % pyöräillen: Henkilöliikennetutkimus 2016). Suurin osa kävellen tehdyistä matkoista on kävelyä vapaa-ajalla huvin vuoksi. Kävely ei näyttäydy vain kätevänä tapana matkata paikasta toiseen, vaan kävely on kiistaton tapa elää ja nauttia kaupungista. Googlen avaaman karttadatan mukaan liikkuminen puistoissa on lisääntynyt koronaepidemian aikana huomattavasti. Uudellamaalla puistokävelyjen suosio on epidemiaa edeltävältä vertailujaksolta +39% ja asuinalueilla +10%. Samalla esimerkiksi kaupallisilla alueilla liikkuminen on laskenut -50% ja joukkoliikenteen asemien ympärillä -64%.
Kävelyn sanotaan olevan sosiaalisena tapahtumana “piilossa silmiemme edessä”. Kriisin aikana kävelyn ja kaupungilla liikkumisen sosiaalinen merkitys kuitenkin piirtyy esiin, kun sitä ei ole juuri tarjolla. Varhaisimpia kävelykadun sosiaalisuuden ja pienimuotoisten lähipalvelujen puolesta puhujia oli Jane Jacobs 1960-luvulla ja 1970-luvulla Richard Sennett, jonka mukaan ennakoimattomat sosiaaliset kohtaamiset ovat tärkeitä demokratialle ja sivistykselle. Kaupunkiteoreetikko Henri Lefebvre määrittelee kaupungin (ja kadun) paikaksi, jossa monimuotoisuus, yhteiselo ja samanaikaisuus kohtaavat urbaanin elämän jokapäiväisellä näyttämöllä. Jennie Middleton (2009; 2010) tutkii urbaaniin liikkumiseen liittyvää sosiaalisuutta ja sanoo, että yksi syvimmistä voimaantumisen tunteista kaupungissa tulee osallistumisesta kaupunkitapahtumiin. Voimaantuminen liittyy erityisesti suuren joukon yhteiseen liikkeeseen kokemuksena. Kävelyn on nähty tuottavan parhaimmillaan yhteenkuuluvuuden tunnetta muuhun kaupunkiyhteisöön ja olevan yksi syistä päätöksessä lähteä kävelylle (Mehta 2008).
Ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1914 kirjailija Edith Wharton tunnusteli Pariisia kävellen ja pani merkille vallitsevan yhteisöllisen ilmapiirin ja käsin kosketeltavan kollektiivisen tietoisuuden sodasta (Ricard 2016). Pysähtyneessä kaupungissa hidas kävely oli tapa tuntea olevansa yhdessä. Toisen maailmansodan miehitetyssä Pariisissa kävelyn voi taas nähdä olleen vastarinnan muoto, oman kaupungin käyttämistä tunkeilijoista huolimatta. Kävely kaupungissa terveyskriisin keskellä ei kuitenkaan ole sankarillinen teko, kuten sota-ajan kriiseissä. Sankarillista on nyt jäädä kotiin.
Kaupunkitilan ja liikkumisen analysointi globaalin epidemian (ja ilmastonmuutoksen) viitekehyksessä nousee varmasti omaan rooliinsa ja saa tutkimuksessa ennennäkemätöntä syvyyttä. Nykyiselle tilanteelle ei oikein löydy verrokkia tässä mittakaavassa. Erityisesti 1920- ja 1930-luvuilla jyllänneen tuberkuloosin vaikutukset eivät näkyneet kaduilla samalla tavalla, sillä potilaat eristettiin pois kaupungista, joista onnekkaimmat pääsivät valoisiin parantoloihin keskellä mäntymetsiä. Aallon ohjenuora “valoa, ilmaa ja aurinkoa” päti niin arkkitehtuuriin kuin taudin silloiseen hoitokuvaukseen – minkälaisia ohjenuoria koronaviruksesta saadaan kaupunkirakentamiseen 2020-luvulla?
“Ollaan fyysisesti etäällä, mutta henkisesti lähellä”
Yksin mutta yhdessä
Ihmisten kohtaaminen päivittäin kaupunkitilassa on yhteistä liikettä tutussa päivärytmissä. Liike antaa tärkeän annoksen sosiaalisuutta vaikka muut ihmiset olisivatkin tuntemattomia. Kaduilla ollaan ja kävellään yksin mutta yhdessä. Sosiologi Georg Simmel näki asian toisin päin: suurkaupungissa ollaan yhdessä mutta lopulta yksin. Pandemian aikana kaupungin oletettu etu sosiaalisuudesta ja ihmisten välisistä spontaaneista kohtaamisista sammuu hetkellisesti ja voi tuntua, että kaupunkielämä häviää maalais- tai esikaupunkielämälle. Sosiaalisessa mediassa on jopa uumoiltu, että nyt kaupunkimainen asuminen saa vihdoin iskun ja maaseudusta ja väljemmästä esikaupunkimaisesta asumisesta tulee taas suositumpaa. Itse en usko kaupunkimaisen asumisen muuttuvan epähoukuttelevaksi pandemian takia, mutta uskon että keskustelu kaupungissa asumisesta ympäristö- ja terveyskriisien aikana kasvaa. Ihmisiä ei ole sotien jälkeen ohjeistettu jäämään koteihinsa tällä mittakaavalla, ja sen sosiaaliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset purkautuvat varmasti pitkään pandemian jälkeen. Lähipalvelut, naapuriapu ja turvallinen katutila nousevat tarkastelun kohteiksi.
Kävelyllä ei-suosituilla paikoilla. Vallilan teollisuusalueella.
Hyvä kävelykaupunki
Kun liikkumista pitää rajoittaa, olisi tärkeää, että jokaisen kotiovelta voi tehdä virkistävän ja mieltä rauhoittavan kävelyn. Se on myös yhdenvertaisuuskysymys, sillä ne, joilla ei ole autoa eivät voi ilman joukkoliikenteen käyttöä lähteä virkistymään kauemmas. Hyvä kävely-ympäristö ei tarkoita funktionalistisen kaupunkisuunnittelun hengessä vain merkittyjä “kävelykohteita”, kuten Töölönlahtea, jossa turvavälit eivät näytä suosittuina aikoina toteutuvan, vaan hyvää kävelykaupunkia laajalle verkottuneena kokonaisuutena. Hyvä kävely-ympäristö ei myöskään tarkoita vain vihreitä ympäristöjä, vaan kiinnostavaa ja rauhallista katutilaa: leveitä jalkakäytäviä, alhaisia ajonopeuksia ja autottomia alueita, lähellä olevia määränpäitä kuten aukioita, puistoja ja rantoja, tilan sekoitettua käyttöä josta löytyy myös kivijalkaliikkeitä ja näyteikkunoita, kaupunginosien liittyneisyyttä ja vähäisiä esteitä kuten suuria autoteitä ja raiteita, miellyttävää ja yllätyksellistä estetiikkaa (esim. vaihteleva arkkitehtuuri, maisemallisuus: puusto ja valaistus), mahdollisuuksia istahtaa… (hyvä tiivistelmä käveltävyydestä: Shay et al. 2003).
Voisiko kaupunki kevään edetessä ja ulkoilun vääjämättä lisääntyessä rajoittaa autoteiden kaistat yhteen per suunta kantakaupungin alueella, jotta kävelijöille ja pyöräilijöille olisi tarpeeksi tilaa pitää turvavälit? Joitakin autoteitä voisi sulkea kokonaan, jotta kaduilla mahtuu paremmin viettää vapaa-aikaa ja puistot eivät täyty ilman lämpenemisen myötä.
Kaupunkitilan turvallisuus on yksi tärkeä kriteeri kävelyn toteutumisen tarvehierarkiassa (Alfonzo 2005), mikä korostuu näin pandemian aikana. Kaupungissa tila käy yhtäkkiä vähiin ja vastaankävelijästä tulee epäilyttävä viruksen mahdollinen levittäjä. Politiikan tutkija Johanna Vuorelma käytti Twitterissä termiä fyysisen vuorovaikutuksen turvallistaminen, mikä kuvaa hyvin kaupunkitilassa ihmisten välistä käyttäytymistä.
Kun kaupungin jokapäiväisen elämän rytmi pandemian keskellä häviää määräämättömäksi ajaksi, voi rytmin muutos sekoittaa kokemuksen myös itsestämme osana kaupunkiyhteisöä. Tavallisesti etäisyyttä ja yksinäisyyttä voi poistaa kävelemällä väkijoukoissa kuin Baudelairen boheemi flanööri, mutta väkijoukkojen poissaollessa on meidän kehomme yksin kadulla. Tilalle on tullut kaupungin uusi rytmi, ikuinen pääsiäissunnuntai. Pandemian vaikutus meihin on maratoni, ei sprintti. Tarvitsemme tapoja ylläpitää hyvää kaupunkielämää ja pysyä terveinä kehossamme, mutta myös mielessämme.
Huoneessani maailma on ymmärrykseni tuolla puolen.
Mutta kun kävelen näen että se koostuu kolmesta tai neljästä kukkulasta
Ja pilvestä.
– Wallace Stevens, “Of the Surface of Things”
Lopuksi…
Ehdotan, että katujen sosiaalisuuden hetkellisesti sammuttua, voi kukin meistä ryhtyä yksin tai kaksin kävelyillä kaupungin uusien rytmien havainnoijaksi. En halua kannustaa ylettömän kävelyharrastuksen aloittamiseen juuri nyt, mutta jos on terve eikä määrätty karanteeniin, kävellä näyttää voivan varovaisesti ajankohtaisten määräysten ja oman kriittisen harkinnan mukaan vaikka keskellä päivää tai öisin kontakteja välttäen ja epäsuosituilla paikoilla.
Tarkkailemalla nyt sitä, mikä tuntuu, näyttää ja kuulostaa erilaiselta kaupungissa antaa meille hyvät välineet tutkiskella meille muuten niin tuttua ja banaalia arkipäivää. Tiedostamisen kautta voimme vaatia myös parempaa kävelykaupunkia.
Lue täältä vinkit yksinäisille kaupunkikävelyille ja suositukseni kävelyelokuviin ja virtuaalisiin kulttuuritapahtumiin erityisesti niille, jotka eivät voi nyt lähteä ulos.
Kevään merkkejä, maasta nousevia narsisseja, raportoimassa Vallilan kallioilla. Oman naapuruston yksityiskohtiin kiinnittää enemmän huomiota ja paikkaan kiinnittyminen tuntuu voimakkaalta.
Kansikuva: Isoisän silta, Kalasatama, Helsinki
Annaliina Niitamo (@annisniitamo) on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta, viestinnän tieteenalasta. Annaliinan tutkimuskiinnostuksiin kuuluu asukasosallisuus kaupunkisuunnittelussa, kävely kaupunkiviestintänä ja arkielämän (everyday life) konsepti. Tällä hetkellä Annaliina tutkii virkahenkilöiden osallisuusdiskursseja suurissa satama-alueiden rakennusprojekteissa Helsingissä, Amsterdamissa ja Kööpenhaminassa.
Lähteet
Alfonzo, M. A. (2005). To walk or not to walk? The hierarchy of walking needs. Environment and behavior, 37(6), 808-836.
Henkilöliikennetutkimus 2016. HLT16 Helsinki | kaupunkijulkaisu.
Mehta, V. (2008). Walkable streets: pedestrian behavior, perceptions and attitudes. Journal of Urbanism, 1(3), 217-245.
Middleton, J. (2009). ‘Stepping in time’: walking, time, and space in the city. Environment and planning A, 41(8), 1943-1961.
Middleton, J. (2010). Sense and the city: exploring the embodied geographies of urban walking. Social & Cultural Geography, 11(6), 575-596.
Ricard V. (2016) Walking in Wartime: Edith Wharton’s “The Look of Paris”. In: Benesch K., Specq F. (eds) Walking and the Aesthetics of Modernity. Palgrave Macmillan, New York
Shay, E., Spoon, S., Khattak, A. J., & Center, S. T. (2003). Walkable environments and walking activity. Final Report for Seed Grant Submitted to Southeastern Transportation Center, University of Tennessee.
Shortell, Timothy. 2016. Introduction. In Brown, E., & Shortell, T. (Eds.). (2016). Walking in cities: quotidian mobility as urban theory, method, and practice (Vol. 78). Temple University Press.
Google Mobility Data, Finland. Tiedot haettu 3.4.2020.
Runot “Of the Surface of Things” (Wallace Stevens) & ”Walk” (Cole Swensen) teoksessa: Gilbert, R., Robinson, J. C., & Wallace, A. D. (2000). The Quotable Walker: Great Moments of Wisdom and Inspiration for Walkers and Hikers. Breakaway Books. Suomennokset ovat omiani.
